Blogi: Timo Vihavainen, pe 23.02.2018 10:09

Pahanteon merkityksiä

Pahanteossa

 

Väinö Linna lienee sanonut, ettei sota muuta ole kuin molemminpuolista pahantekoa. Se oli viisaasti sanottu ja Väpestä riippumatta muistan aivan saman periaatteen kuulleeni suuresti kunnioittamani maatyömies A. Nyholmin huulilta: ”sehän on se sota ihan mitätöntä hommoo. Eihän siinä mittään muuta kuin kaikki vuan säretään”.

Aarne vainaa ei kuulunut ns. älymystöön ja tämä luultavasti auttoi häntä joissakin tapauksissa myös tekemään terävämpiä havaintoja, kun ei näet se rationalisaatio ollut asioita sotkemassa.

Toki myös Mannerheim eräässä kirjeessään ensimmäisen maailmansodan rintamalta ilmaisi järkytyksensä siviiliväestön kohtalosta ja totesi sotilasammatin olevan kauhea.

Mutta sillekin olivat vaihtoehdot vähissä. Niin kauan kuin ei maailmassa kukaan ollut valtioiden välillä kuria pitämässä, oli vaihtoehtoja kaksi: sitä joko ruvettiin kynnysmatoksi ja otettiin vastaan, mitä toiset antoivat tai sitten mentiin siihen peliin mukaan ja annettiin tarvittaessa takaisin sen verran, että se oli pakko ottaa huomioon. Mikäli nimittäin siihen pystyttiin.

Suomen ja Neuvostoliiton välisiä sotia on joskus luonnehdittu viimeisiksi herrasmiessodiksi. Siis sellaisiksi, joissa sotilaat taistelivat toisiaan vastaan eivätkä siviilejä vastaan. Sitä, että sotilas tappaa toisen sotilaan, on aina pidetty oikeana ja kohtuullisena asiana.

Kimmo Rentola kertoo hämmästyttäneensä aina ulkomaiset kyselijät kertoessaan, mikä Suomessa oli rintamalla kaatuneiden sotilaiden ja siviilien suhde. Sehän oli (suunnilleen) 100000:2000 eli 100:2 eli kaksi prosenttia. Yleensä arvailut olivat jotakin 1:1 tai 1:5 luokkaa.

Tässä tapauksessa asia ei johtunut siitä, että vastapuoli olisi tieten tahtoen pidättäytynyt siviiliväestön tappamisesta pommituksin ja kaukopartiohyökkäyksin. Tällaistakin on muuan Starikov -niminen herra esittänyt. Erikoinen on huumorintaju hänelläkin. Tulos joka tapauksessa syntyy siitä, ettei maamme jäänyt armeijoiden taistelualueeksi. Taistelut käytiin rajoilla ja niiden takana.

Toki siviilien kärsimykset tässä aivan naapurissa saavuttivat ennennäkemättömän laajuuden. Tarkoitan tietenkin Leningradin piiritystä.

Kun Paavo Rintala 1960-luvun lopulla ymmärsi Leningradin saarron tapahtumat koko kaameudessaan, hän oli sokissa. Hänen kirjansa Leningradin kohtalosinfonia, joka oli koko maailmassa, siis Neuvostoliiton ulkopuolella, ensimmäisiä näitä asioita käsitelleitä kirjoja, sai sen sijaan hyvin vihamielisen vastaanoton.

Sitä en lainkaan ihmettele. Kirjoittaja itse ei kyennyt tekemään asiasta mitään tolkullisia johtopäätöksiä, mutta ilmaisi kyllä hyvin selkeästi suuren suuttumuksensa ja vastenmielisyytensä niitä saksalaisia kenraaleja kohtaan, jotka yhä olivat hengissä, mutta eivät osoittaneet mitään katumisen oireita.

Mutta entäpä suomalaiset? Mannerheimhan kieltäytyi aktiivisista toimista saarrettua kaupunkia kohtaan ja yleensä sanoutui irti siitä, mikä olisi koko kaupungin kohtalo. Mikäli saksalaiset sen hävittäisivät, rakentaisivat venäläiset kyllä itselleen uuden Pietarin, hän totesi.

Mutta toki suomalaiset olivat osa saartorengasta. Heillä siis täytyi olla myös osa vastuuta, vai kuinka? Rintamamiehet ja muutkin suomalaiset torjuivat ehdotuksen kiukkuisesti ja kirja sai enimmäkseen hyvin vihaisen vastaanoton. Sotilaatolivat olleet puolustamassa maataan eivätkä näännyttämässä siviiliväestöä nälkään. Eivät siis pahanteossa, vaan hyvänteossa. Ja piste.

Itse asiassa hyökkäys Syvärille oli kyllä, kuten nyt hyvin tiedetään, saksalaisten kanssa koordinoitu. Siihen liittyi myös marskin miekantuppipäiväkäsky ja koko asia sai sekä Tannerin että myös ruotsalaisen puolueen edustajat takajaloilleen: mitä tekemistä meillä on Syvärillä?

Jäämättä pohdiskelemaan sitä, miksei sitten pysähdytty vaikkapa Tuulosjoelle, löytyy ilmeinen vastaus helposti. Saksalaiset suostuivat auttamaan Suomen pois Neuvostoliiton kynsistä juuri siksi, että nämä voisivat osallistua heidän operaatioonsa, jossa myös saisivat menettämänsä alueet takaisin.

Molotovin puheita Berliinissä marraskuussa 1941 ei voinut tulkita monella tavalla. Mutta eivät saksalaiset toimineet suomalaisten sinisten silmien tähden. Heidän tarkoituksenaan oli sota, jossa Suomelle ei ollut varattu monta vaihtoehtoa. Sillä ei ollut arvoa sinänsä, vaan ainoastaan välineenä.

Sota on siis, kuten minua viisaammat ja asiaa omakohtaisesti tuntevat ovat sanoneet, pahantekoa. Kun kyse oli Leningradin kaltaisen suurkaupungin valtaamisesta, pahanteon määrän voitiin odottaa kasvavan hyvinkin suureksi. Käytännössä osoittautui, että siitä tuli kaikkien aikojen suurin siviilien joukkohauta, toisin kuin esimerkiksi Kiovasta.

Olisi kuitenkin takaperoista lähteä lopputuloksesta ja ajatella hyökkääjän sellaiseen pyrkineen. Kyllä myös saksalaisten tarkoituksena oli lyödä vastustaja syksyllä 1941. Kun se ei onnistunut, alkoi heidän lähtölaskentansa. Tämän myös marsalkka ymmärsi.

Liittoutuneiden varoitukset, armeijan kuluminen ja vastaavat asiat ovat sen verran yleisesti tunnettuja, etten niihin tässä edes viittaa.

Joka tapauksessa, kun pahantekoon oli lähdetty, niin sitä myös tehtiin. Rintalan tapaiselle humanistille tai pikemmin teologille, tämä oli suuri järkytys. Mutta ei hänkään asialle mitään vaihtoehtoja keksinyt. Eipä niitä suomalaisilla ollut ja tuskin tarvitsee kenellekään selittää, miksei ollut. Kun tiikerillä ratsastaa, on otettava huomioon, missä oikein on.

Sotaan on Suomen sanottu joutuneen kuin vuolaan virran tempaama ajopuu. Hölmöt ovat tälle vertaukselle sitten nauraneet, mutta siten tehdessään vain osoittaneet intellektuaalisen tasonsa.

Sodan, tuon pahanteon orgian, järjestivät ihmiskunnalle suurvallat, joiden toiminta oli täysin häikäilemätöntä. Ne tempasivat mukaansa pikkuvaltiot aivan näiden toiveista ja pyrkimyksistä riippumatta. Mikäli vertaus vuolaaseen pohjolan virtaan tuntuu kuluneelta, puhuttakoon sitten vaikka myrskystä, joka riepottelee lastua laineilla. Se on kyllä huonompi.

Vanhan sananparren mukaan ducut fata volentem, nolentem trahunt. Kohtalo ohjaa sitä, jolla on tahtoa, mutta tahdottoman se vie mukanaan. Tahtoipa tai ei, nolens volens.

Suomi käyttäytyi mahdottomassa tilanteessa juuri niin arvokkaasti, kuin siinä oli mahdollista. Yksittäiset poikkeukset jätän tässä huomioimatta.

Tämän asian tunnusti itse generalissimus Stalin. Pöytäkirja hänen ja suomalaisen kulttuurivaltuuskunnan kohtaamisesta on hallussani ja olen sitä selostanut in extenso kirjassani Stalin ja Suomalaiset.

Mielipidetarkkailun mukaan leningradilaiset olivat yleensä hämmästyneitä ja pöyristyneitäkin siitä, miten lempeästi Suomea sodan jälkeen kohdeltiin.

Luulen, että minulla on perusteita siihen, kun väitän, että olimme tämän kohtelun ainakin osaltamme itse ansainneet.

Pahantekoa se oli meidän sodankäyntimme, kuten muidenkin. Kuitenkin siinä säilytettiin tietty raja, mikä totaalisen sodan oloissa oli aivan tavatonta ja tietääkseni ainutlaatuista.

Stalin ymmärsi hyvin, millainen valinta Suomella oli ollut edessään ja ymmärsi vielä senkin, että se tulisi olemaan kova pähkinä vastedeskin, mikäli sen vaatimatonta halua olla herra talossaan ei kunnioitettaisi.

Suomalaiset olivat varsin pahansisuisia ja tulisivat varmasti vastaamaan pahaan pahalla. Kannatti siis kokeilla jotakin muuta.

Timo Vihavainen pe 23.02. 10:09

(Kaikki OM:n osoitteet vaihdettiin turvallisiksi https- osoitteiksi 28.10.2018. Muutos nollasi osan vanhoista FB peukutus- ja jakolaskureista)

Timo Vihavainen

Timo Juhani Vihavainen on toiminut Helsingin yliopiston Venäjän tutkimuksen professorina vuodesta 2002. Hän on tutkinut myös Suomen historiaa, jossa hän on keskittynyt erityisesti niin sanotun suomettumisen aikaan 1960-luvulta 1980-luvulle.

tuoreimmat

Muistoja Saksasta

pe 16.11. 23:34

Teatteri-ilta Moskovassa

ke 14.11. 23:17

Harmaa eminenssi

ti 13.11. 23:09

Muistoja lännestä

ma 12.11. 23:09

Mitä maailma ajattelee?

su 11.11. 01:10

Jätkäsaari

pe 09.11. 23:56

Erikoinen neitsyt

to 08.11. 22:28

Ätläke

ke 07.11. 23:21

Alatyylin ylösnousemus

ti 06.11. 22:17

Näin naapurissa

ma 05.11. 23:17

blogit

Vieraskynä

GCM-Sopimus uhkaa Euroopan turvallisuutta

to 15.11.2018 23:36

Juha Ahvio

YK:n GCM-sopimus uhkaa sekä kansallisia rajoja että sananvapautta

to 15.11.2018 23:38

Professorin Ajatuksia

Vastuutonta journalismia

pe 16.11.2018 23:33

Jukka Hankamäki

Mikä GCM? Vähemmän on enemmän myös maahanmuuttopolitiikassa

pe 16.11.2018 23:36

Petteri Hiienkoski

Kuka pelkää natseja?

su 09.09.2018 06:07

Tapio Holopainen

Mistä on pienet getot tehty?

ma 27.08.2018 23:18

Petri Kaivanto

Vallankaappaus

ke 14.06.2017 09:13

Henna Kajava

Synnytyssairaalassa näet Suomen tulevaisuuden

ti 13.11.2018 23:33

Piia Kattelus

Hallitsematon maahanmuutto ja liittoutumispolitiikka ovat nostaneet terrorismin uhkaa Suomessa

ke 17.01.2018 08:44

Henry Laasanen

Mitä termi "vihervasemmisto" tarkoittaa?

pe 24.08.2018 09:42

Arto Luukkanen

Eduskunnan stalinistinen Unkari-ryhmä?

ke 14.11.2018 23:17

Mika Niikko

Itsekkyyden naamiaiset

ma 02.07.2018 00:54

Musta Orkidea

Viimeisen muurin takana on totuus

ke 14.02.2018 10:55

Mikko Paunio

Jani Toivola, vammaiset ja vihreä identiteettilässytys

to 20.09.2018 16:44

Heikki Porkka

Muuttuuko ihminen - ja mihin suuntaan, laulaa Georg Ots

ma 12.11.2018 10:38

Olli Pusa

EU-liittovaltio

la 10.11.2018 14:24

Alan Salehzadeh

Ei shariaa länteen, vaan länsimaiden tasa-arvoinen lainsäädäntö muslimimaihin

ti 12.06.2018 11:53

Janne Suuronen

Yle asennekasvatuksen asialla

to 23.08.2018 14:57

Reijo Tossavainen

"Eurooppalaiset arvot" on osoitus uudesta suvaitsemattomuudesta

to 08.11.2018 23:28

Jessica Vahtera

Työpaikkoja ei synny tilastotempuilla

pe 27.04.2018 12:59

Pauli Vahtera

Kokonaisuuden hahmottaminen

ti 17.10.2017 12:43

Timo Vihavainen

Muistoja Saksasta

pe 16.11.2018 23:34

Matti Viren

Taas se Impivaara

ma 06.08.2018 22:40