Imperialismin vastaisku

Kolumnissani Kanavassa 5/18 kirjoitin ETY-kokouksen vakiinnuttaman järjestyksen purkaantumisesta ja siitä, että nuo kerran niin pyhiksi ymmärretyt rajat kerran yhtäkkiä hävisivät kuin taikaiskusta.

Kirjoitin varomattomasti, että kokouksen päätösasiakirja julistettiin itse asiassa kertaheitolla mitättömäksi ja kuten arvata saattaa, siitä jotkut pahoittivat mielensä ja laativat oitis vastineen.

Eihän se ajatus, että rajoja voidaan muuttaa osapuolten suostumuksella, toki missään vaiheessa tullut yli laidan heitetyksi. Mielessäni olikin jotakin muuta.

Toki asioiden säilyminen entisellään sanan jossakin mielessä saattaa käytännössä merkitä niiden täydellistä mullistusta.

 Taisipa itse Mestari (siis tämä Galilean suuri poika, älkää sekoittako muihin) sanoa, ettei lakia kumota, vaan se vahvistetaan, heittäessään yli laidan kokonaisen talmudillisen sääntöjä ja määräyksiä. Asiat on vain ymmärrettävä syvällisesti. Duševno ponimat nado, sanovat venäläiset, joilla on paljon kieroja ja keljuja sanontoja, muiden ohella.

Rajojen muuttumattomuus oli kyllä käytännössä se ETYKin sielu, ihan parhaassa metternichiläisessä hengessä. Ei kukaan uskonut, että Venäjä joskus vapaaehtoisesti luopuisi vaikkapa Baltian maista.

Muistan, miten joku virolainen emigrantti visioi joskus 1980-luvun lopulla, että Viron ja Baltian maiden toivo itsenäisyydestä saattaisi syntyä Ukrainassa mahdollisesti nousevasta kapinaliikkeestä. Sellaista siellä ei muuten ollut.

Koska millään ulkovallalla ei olisi kanttia mennä mestaroimaan venäläisten ja ukrainalaisten, läheisten veljeskansojen keskinäisiä suhteita, venäläiset voisivat, kukistaessaan ukrainalaisten kapinan, samalla tehdä hymykampanjaa länteen päin sallimalla Baltian maiden ”suomettumisen”.

Paralleelihan löytyisi vuodelta 1863, Puolan kapinan ajalta, jolloin Suomessa aloitettiin uudelleen valtiopäivätoiminta, saatiin suomen kielelle sen oikeudet julistava manifesti ja niin edelleen.

Tuo, ainakin minun silloin hyvin rohkeana pitämäni visio vanheni sitten yhtäkkiä kertaheitolla. Neuvostoliitto purkautui neuvostorajojen mukaisesti, mikä merkitsi kansallisuusperiaatteen huomioimista tietyssä määrin, mutta ei nyt kovin tarkasti. Ukrainallekin jäi Krim, jota se ei -tietenkään- vaatinut itselleen edes vuonna 1918, kun sen valtiollisuutta heräteltiin.

Mutta ajat muuttuvat. ”Kansojen kevättä” seurasi takatalvi. Venäjän asennetta imperiumin purkautumiseen nimitettiin 1990-luvun alussa syystäkin ”arvokkaaksi” myös Amerikassa. Muistakaamme vain nyt vertailun vuoksi vaikkapa sitä, miten Abraham Lincoln perusteli Amerikan sisällissotaa: sodan syynä ei ole neekeriorjuus, joka on aivan toisen luokan kysymys. Keskeinen asia, josta taistellaan, on unionin säilyminen.

Suurvaltaisuus, venäjäksi deržavnost oli siis jenkeilläkin mielessä aikanaan. Miksi se oli niin tärkeää, voi jokainen mielessään kysyä, mutta tosiasiahan se oli ja on yhä.

Venäjän kelvoton käytös Krimin ja Ukrainan suhteen on tunnettua. Venäläinen imperialismihan se siinä taas nostaa päätään. Kansanjoukoille se on vastustamaton huume ja presidentin kekkalointi milloin paidatta, milloin muussa vähemmän arvokkaassa roolissa tuntuu vain hienolta, kun tiedetään, ettei tälle venäläisen vallan edustajalle enää kukaan naura. Itkeä saavat ihan vapaasti.

Venäjän ignorointi ja loukkaaminen kansainvälisessä politiikassa huipentui samaan aikaan sen taloudellisen alennuksen kanssa. Kansallisen häpeän vuodet liittyivät suurvalta-aseman menetykseen. Vielä 2000-luvun alussa kyselytutkimukset osoittivat, ettei monikaan venäläinen uskonut maansa enää nousevan suurvaltojen joukkoon.

Tilanne on tyystin muuttunut. Venäjällä on myös jälleen suuri, hyvinvoiva keskiluokka ja joskin sen oligarkit ovat selvää rikollisainesta, ovat ne sentään maailman suurimpia varkaita, mikä tosiasia myös hivelee kansallista omanarvontuntoa. Eipä täällä mitään turhia tyyppejä ollakaan…

Krimin ja Ukrainan tapausta voi pitää Putinin suurimpana tyhmyytenä urallaan ja todennäköisesti ne ovat sinetöineet ajatellun, laajan Euraasian unionin kohtalon. Plussapuolelle presidentti voi toki laskea valtavan kansansuosion, joka suurelta osalta selittyy muun maailman reaktioista ekspansioon: eivätpäs mahda mitään…

Kirjoitin joskus 1980-luvulla, että suhteiden hoitaminen Neuvostoliittoon saattoi olla helpompaa kuin asioiminen tulevaisuuden Venäjän kanssa, jossa oli otettava huomioon monimiljoonainen vaalikarja ja sen mielenliikkeet.

Tämä pahoitti jonkun kunnioitettavana pidettävän henkilön mielen, mutta tuohon aikaan ei vielä ymmärretty, että kyseessä oikeastaan oli poliisiasia tai vastaava. Itse väite joka tapauksessa pitää mielestäni paikkansa.

Kun joskus esittää sen ajatuksen, että Venäjälle annettuja lupauksia loukattiin pahan kerran, kun Natoa laajennettiin sen rajoille, saa aina vastaansa kiukkuisen sanatulvan siitä, ettei itse asiassa koskaan sitovasti sovittu siitä, ettei tällaista laajentumista tehdä, että Nato ei ketään uhkaa ja niin edelleen.

Tässä, kuten kysymyksessä ETY-järjestelmän rajojen purkautumisesta ovatkin kyseessä muut asiat kuin puhtaasti juridinen sitovuus. Asioilla kun saattaa käytännössä olla aivan muu merkitys kuin se, mikä niillä on juristin mielestä.

Plus ça change, plus c’est la même chose, sanotaan. Mutta jos liikaa tuijotetaan tuohon ikuisesti säilyvään samuuteen, saattaa se olennainen muutos jäädä huomaamatta.

Ja maailma on todella muuttunut siitä, mitä se oli 1990-luvun alussa. Se on lisäksi muuttunut ikävään suuntaan ja meillä olisi syytä käyttää kaikkia keinoja sen tekemiseksi jälleen turvalliseksi kaikille.

Venäjä, joka suotta odotteli eteisessä pääsyä yhteiseen eurooppalaiseen kotiin, on nyt taas lähtenyt omille teilleen ja vaikka sen mahti on vain varjo supervalta Neuvostoliiton vastaavasta, tuntuu se olevan varsin pidättelemätön.

Uusi turvallisuuskokous tuskin olisi ihan huono ajatus huolimatta siitä, että sen on juljennut esittää Dmitri Medvedev.

Luottamusta herättävät toimet, joita joskus saatiin ilahduttavasti kansainväliseen politiikkaan, olisivat taas vähintäänkin tervetulleita.

Ja niiden rajojenkin muuttamiseen voi olla paineita, ei vain Venäjän ja sen naapurien välillä eikä vain yhteen suuntaan. Mutta tämähän on ikuisuuskysymys. Vanhat kunnon konfliktiteoriat joka tapauksessa uskoivat, että ongelmien tunnustaminen on ensimmäinen ja tärkeä askel niiden ratkaisemista kohti.

Tämä pitänee yhä paikkansa.