Suomessakin kehuttiin joitain vuosia sitten, että Ruotsin politiikassa puoluekentän jakautuminen porvarilliseen ja punavihreään blokkiin olisi hieno juttu. Sen sanottiin muun muassa takaavan äänestäjälle ennakkotiedon siitä, minkälaista politiikkaa hänen valinnastaan seuraisi, mikäli se päätyisi hallitusvastuuseen.

Suomessa tällaista äänestäjäturvaa ei ole. Sen sijaan meillä on perinteisesti ollut kolme tai neljä keskisuurta puoluetta, joiden ennalta arvaamattomana kombinaationa on syntynyt uusi hallitus. Siten myös hallitusohjelma on ollut kompromissi hallituspuolueiden vaalien aikana ilmaisemista tavoitteista.

Uusien poliittisten voimien nousu on aiheuttanut sekä Suomessa että Ruotsissa poliittisen järjestelmän muutoksia. Suomessa vuoden 2011 jytkyvaalien jälkeen vaalien suurvoittajaa Perussuomalaisia houkuteltiin kyllä hallitukseen, mutta sen tärkeimmät vaalilupaukset haluttiin jättää ulos hallitusohjelmasta. Timo Soini ei siihen suostunut.

Tuloksena oli Suomen historian huonoin hallitus, koska myös rökäletappion kärsinyt Keskusta oli haluton hallitusyhteistyöhön. Niinpä maata hallitsi ensin Jyrki Kataisen ja sittemmin Alexander Stubbin johtama äärivasemmistosta kristillisdemokraatteihin ulottunut porukka, joka ei käytännössä pystynyt tekemään yhtäkään merkittävää päätöstä tilanteessa, jossa esimerkiksi maan talous oli ajautumassa ongelmiin.

Hallitustaipaleen loppuvaiheessa tilanne ajautui suoranaiseksi farssiksi jopa pääministerin äänestäessä hallituksen esitystä vastaan eduskunnassa. Myös äärivasemmisto (ensin Vasemmistoliitto ja myöhemmin myös Vihreät) jätti hallitusvastuun julki lausumattomana - mutta ilmeisenä - tavoitteenaan oman kannatuksen nostaminen.

Vuoden 2015 vaaleissa Perussuomalaiset uusivat kannatuksensa ja pääministeripuolue vaihtui. Nyt myös Perussuomalaiset saivat hallitusohjelmaan omia tärkeinä pitämiään asioita ja Suomeen syntyi kolmen suurimman puolueen oikeistohallitus. Sen toiminta on takkuillut, mutta joka tapauksessa myös tärkeitä päätöksiä on saatu syntymään ja maan talous on lähtenyt lopulta nousuun.

Mutta palataan Ruotsiin. Siellä vuoden 2014 vaalit johtivat jonkinlaiseen pattitilanteeseen, jossa sen enempää punavihreä kuin porvarillinenkaan blokki ei saanut enemmistöä parlamenttiin. Hallitusvastuun otti punavihreä "feministihallitus", joka joutuu tukeutumaan politiikassaan keskustaoikeistolaiseen oppositioon.

Hallitus on sen seurauksena ollut ymmärrettävästi äärimmäisen heikko, ja kaadettavissa milloin tahansa. Siten feministihallituksen päätöksentekokyky on ollut lähes yhtä heikko kuin Kataisen/Stubbin hallituksella.

Tässä tilanteessa Ruotsin Kokoomus on alkanut vilkuilla vuosikaudet täydellisessä pannassa olleisiin Ruotsidemokraatteihin päin. Syitä lienee kaksi: puolueen kannatusta on valunut Ruotsidemokraateille kasvaneen maahanmuuttokriittisyyden seurauksena ja toisaalta on selvää, ettei maahan synny jatkossakaan vanhojen blokkirajojen mukaisia enemmistöhallituksia. Siten "jotain tarttis tehrä".

Vilkuilulla on kuitenkin ollut yllättävä seuraus; ainakin gallupien perusteella. Kokoomuksen kannatus on nimittäin laskenut ja Keskustan vastaavasti noussut.

Syynä kannatuksen laskuun lienee, ettei maahanmuuttopolitiikan äkkikäännös ole vakuuttanut niitä, jotka ovat pääseet yli sen korkean kynnyksen, joka länsinaapurissa liittyy Ruotsidemokraatteihin. Toisaalta näihin päin vilkuilu on kauhistuttanut kansankodin kuplaan vielä uskovia. Myös jälkimmäinen johtunee Ruotsidemokraatteihin liittyvästä stigmasta.

Ruotsalaisen politiikan uudet käänteet ovat merkittävämpiä kuin äkkiseltään voisi arvata. Sanoisin, että ne ovat suorastaan järisyttäviä, sillä juuri nyt näyttäisi siltä, että ruotsalaisen politiikan perustukset ovat murtumassa. Tarkoitan tällä meille suomalaisille käsittämättömän syvää erottelua punavihreiden ja porvarillisten puolueiden välillä.

Ruotsalaisen hallituspolitiikan vaikeuksista seuraava toinen, ja ainakin lyhyemmällä tähtäimellä kokoomuksen ja Ruotsidemokraattien flirttailua paljon merkittävämpi muutos nimittäin liittyy ruotsalaisen politiikan vasemmalle laidalle. Maan demareissa on oivallettu, että enemmistöhallituksen voi muodostaa muutenkin kuin yhteistyössä Ruotsidemokraattien kanssa. Eli astumalla yli vanhan blokkijaon ottamalla suosiotaan kasvattaneet keskustalaiset mukaan hallitusyhteistyöhön.

Käytännössä blokkirajat ylittävä hallitus ohjaisi Ruotsin vuoden 2018 jälkeisenä aikana kohti Suomelle tyypillistä koalitiopolitiikkaa, jossa äänestäjillä ei olisi takuuta tulevasta hallitusohjelmasta. Samalla Ruotsidemokraatit jatkaisivat kannatuksensa nostamista - ellei hallitus sitten onnistu tekemään runsaasta maahanmuuttajaväestöstä menestystarinaa.

Edelle kirjoitetusta huolimatta lienee selvää, että vuoden 2018 parlamenttivaalit käydään Ruotsissa edelleen perinteisen blokkijaon merkeissä. Jos vaalitulos on nykyisen kaltainen, tai Ruotsidemokraattien kannatus nykyistäkin suurempi, ovat edessä hallitusneuvottelut, joiden lopputuloksena on joko ruotsalainen punamulta tai nykyisen kaltainen - joko porvarillinen tai punavihreä, mutta joka tapauksessa heikko - vähemmistöhallitus.

Näin siksi, ettei edes Kokoomus ole ehdottanut Ruotsidemokraatien ottamista mukaan hallitusvastuuseen. Ainoastaan puhunut keskusteluyhteydestä ja yhteistyöstä yksittäisissä asioissa heidän kanssaan.