Suomessa on tunnetusti pakkoruotsi. Eli jokaisen suomalaisen on opiskeltava koulussa toista kotimaista kieltä. Perusteluna sille on lähinnä se, että maamme ruotsinkielisen väestönosalla katsotaan olevan oikeus saada palvelua äidinkielellään.

Suomenkielisen väestönosan kannalta pakkoruotsi on melkoinen taakka. Se sitoo ison osan lasten ja nuorten opiskeluun käyttämästä ajasta, jolle saattaisi olla muutakin käyttöä.

Uhraus ei tietenkään ole turha, mikäli opiskeltua kielitaitoa tarvitsee myöhemmin. Valitettavasti tämä on pikemminkin poikkeus kuin sääntö.

Itse hoidan työasiani ruotsalaisten kollegoiden kanssa englanniksi ja suomenruotsalaisten kanssa suomeksi -  tosin FST:lle olen antanut yhden kerran haastattelun ruotsiksi ja vapaa-ajalla naapurimaissa matkustellessani olen käyttänyt kieltä silloin tällöin. En koe, että olisin saanut riittävästi vastinetta pakkoruotsiin käyttämälleni ajalle.

Viime aikoina pakkoruotsi on noussut aika ajoin yhteiskunnallisen keskustelun aiheeksi. Hallitus valmistelee parhaillaan itäsuomalaisille kokeilua, jossa he voisivat korvata pakkoruotsin omia intressejään paremmin palvelevan venäjän opiskelulla. Asiasta on tulossa keväällä lisätietoa.

Sote-uudistuksen yhteydessä pakkoruotsi aiheutti puhetta Pohjanmaalla, missä pieni osa ruotsinkielisten palveluista ollaan siirtämässä Seinäjoelle. Rantaruotsalaiset ovat huudelleet kielioikeuksiensa perään, mihin Osmo Soininvaara (vihr) huomautti, että mihin sitä pakkoruotsia sitten tarvitaan, ellei se kelpaa palveluiden tuottamiseen?

Kolmas esille noussut, ja nähdäkseni pakkoruotsin kannalta kohtalokas, kysymys nousi esille tämän aamun lehdessä. Helsinki on nimittäin rekrytoinut kaksi lääkäriä, jotka eivät osaa Ruotsia. Taustalla lienee lääkärikuntamme nopea kansainvälistyminen, eli ulkomailla syntyneiden ja koulutuksensa saaneiden terveydenhuollon asiantuntijoiden määrän lisääntyminen maassamme.

On tietenkin järkevää, ettei Suomi vaikeuta aivo- ja osaajatuontia keinotekoisilla esteillä - siis sellaisilla kuin pakkoruotsi. Mikäli maamme pystyy houkuttelemaan osaavaa väkeä, on sen käyttö ammattiaan vastaavissa tehtävissä monin verroin järkevämpää kuin samojen ihmisten elättäminen sosiaaliturvalla tai teettämällä heillä hanttitöitä.

Suomen kansainvälistymisen jatkuessa maahamme saapuu erilaisiin - myös julkisiin - tehtäviin yhä enemmän väkeä, joilla ei ole ruotsinkielen taitoa. Hyvä että edes maan pääkielen eli suomen.

Tämä tulee vähitellen luomaan entistä suurempia paineita sekä julkisiin virkoihin vaaditun ruotsinkielen että myös koulujen pakkoruotsin poistamiseksi. Samalla joudutaan miettimään, miten turvata ruotsinkielisten omakieliset palvelut alueilla, joilla heidän määränsä on hyvin pieni.

Suurissa kaupungeissa, kuten Helsingissä, voidaan ruotsinkieliset ohjata pakkoruotsinsa opetelleelle tai jopa äidinkieliselle lääkärille, mutta entä pikkukunnissa? Onko ne suljettava julkisissa palveluissa kansainvälistymisen ulkopuolelle? Siis juuri ne paikkakunnat, joille on jo muutenkin vaikea saada osaavaa väkeä julkisiin palveluihin.

Tässä tilanteessa olisi ymmärrettävä, että Suomen ruotsinkielisten oikeuksien suhteen vain yksi asia on varmaa: nykyinen kielipolitiikka on kovaa vauhtia tulossa tiensä päähän. Se tulee muuttumaan joko hallitusti tai hallitsemattomasti.

Jotta muutos ei kärjistyisi suureksi kielisodaksi, olisi myös maamme ruotsinkielisten tunnustettava tosiasiat ja oltava siltä pohjalta asian valmistelussa aktiivisia. Näin maahamme voitaisiin saada kaikkia tyydyttävä kieliratkaisu. Siis sellainen, joka takaisi tyydyttävästi niin suomen-, ruotsin- kuin muunkielistenkin oikeudet täällä Pohjantähden alla.

Aiempia ajatuksia samasta aihepiiristä:
Kansalaisaloite ei lisää kansalaisten vaikutusvaltaa
Onko Suomi sulkeutumassa, Antti Blåfield?
Pakkoruotsi ja demokratia