Rakkaassa isänmaassamme on tapana ollut ottaa elämä vakavasti. Tähän liittyen, syynä tai seurauksena, ei viinaa ole ollut tapana viljellä.

Nykyajan perspektiivistä katsoen tämä väite kuulostaa vähintäänkin falskilta. Meikäläisethän ovat nykyään varsinaisia pämppääjiä, jotka kansainvälisessä seurassa herättävät pahennusta juuri ylenmääräisellä ryyppäämisellään.

Mutta tämä on aivan uusi asia. Vielä 1960-luvun alussa alkoholin nauttiminen rajoittui yleensä toisaalta yhteiskunnan hylkiöiden ja toisaalta herrasväen piiriin. Arkipäivään alkoholi ei kuulunut juuri kellään ja yleensä rahvas päihtyi vain suuremmissa juhlissa, kuten häissä. Hautajaisissa olisi viinan nauttiminen ollut pyhäinhäväistys.

Se, miten tähän on tultu, on tuttu tarina. Märän sukupolven tarina kertoo suuresta irtiotosta. Siihen liittyi suuri muutto maalta kaupunkiin, eräs maailman nopeimmista ja perusteellisimmista kulttuurin muutoksista.

Kun alkoholi edes keskioluen osalta vapautettiin suuren kansainvälisen kulttuurivallankumouksen huumassa, monikertaistui alkoholin kulutus hetkessä. Juomatavat sen sijaan jäivät aluksi vanhoilleen eli ryypättiin pää täyteen, mikäli mahdollista.

Se, joka on nähnyt vodkaturismia, tietää, mitä tämä tarkoittaa. Mikään nykyaikainen seutu Euroopassa ei enää tarjoa vastaavaa näytelmää. Jossakin Tšuktšien niemimaalla tai intiaanireservaateissa sellaista saattaa löytää tai sitten olen vain ennakkoluuloinen. Omat touhumme muistan kyllä hyvin, ainakin osittain.

Alkoholista ja sen vaikutuksista voisi kirjoittaa yhtä paljon kuin syömisestä ja siihen liittyvistä asioista. Turha on kaikkea yrittää tunkea jonkun simppelin nimikkeen alle. Kaikki nesteet eivät ole hyviä ja ravitsevia, kaikki seksi ei ole ihanaa rakkautta eikä kaikki alkoholin nauttiminen ole hyvää eikä pahaa, tylsää eikä riemastuttavaa, vaikka voi olla kaikkia niitä.

Tämä vain tuli mieleen, kun törmäsin ruotsalaiseen sanontaan full som en kanon. Suomeksikin taidetaan sanoa, että joku on kanuunassa. Siinä siis kai tarkoitetaan sellaista fylleristiä eli pää täynnä toikkaroivaa. Ranskalaiset, joiden tapana etenkin ennen oli juoda joka päivä viiniä, yleensä vedellä sekoitettuna ja humaltumatta, paheksuivat saksalaisia, jotka taas pyrkivät vetämään pään täyteen.

Jo Montaigne 1500-luvulla nosti esille tämän kansallisen eron ja selvästi antoi ymmärtää sen merkitsevän sivistyksen ja barbarian välistä rajaa. Se toimii nykyäänkin. Ranskalaiset eivät juo: nous ne buvons pas. Eihän heillä ole edes juomalauluja. Sen sijaan maistelua pidetään arvossa. Tietääkseni samppanjan maistelulla on oma erikoinen terminsäkin: sabler.

Saksalaisten ohella ranskalaisten perinnäinen ystävyyskansa, pullalaiset, on ymmärretty päänsä täyteen vetäväksi porukaksi. Sananparren mukaan joku saattaa olla humalassa kuin puolalainen -soul comme un polonais- mikä on suuri häpeä.

Toki ranskalaisetkin ymmärtävät tiettyjä perusasioita: se joka on ryypännyt, ryyppää vielä lisääkin: qui a bu, boira. Ja kala tahtoo uimaan: poisson sans boisson -poison.

Alkoholikulttuuri jakaantui aikoinaan alueittain: etelän viinialue ulottui Iberian niemimaalta ja Ranskasta Slovakian ja Itävallan kautta Romaniaan ja Kaukasukselle. Sen pohjoispuolella oli olutalue, jolla asui työteliäs ja siis runsaasti hikoileva miespopulaatio englannista Belgiaan ja Hollantiin, Tanskaan, Saksaan ja Tšekkiin. Siihen se lopahtikin.

Sen pohjoispuolella oli kylmä väkevien juomien alue: Skotlannista Skandinaviaan, Suomeen, Puolaan ja Venäjälle. Venäjältä puuttui olutalue ja siellä viiniseudut, joita oli Moldovassa ja Krimillä saivat pohjoispuolellaan heti naapuriksi paloviinavyöhykkeen.

Venäjän alkoholimaantieteelliseen erikoisuuteen liittyy tunnetusti myös keskiluokan heiveröisyys. Niinpä siellä kohtasivat myös aatelismiehen ja musikan maailmat ilman pehmentävää välikerrosta. Vastakohtien maa, mitäpä sanoakaan.

Historiallisesti venäläisiä on ollut, puolalaisten tapaan, pitää suurina juoppoina ja holtittomina pään täyteen vetäjinä. Itse asiassa alkoholin kulutus venäläisessä talonpoikaisyhteisössä oli jokseenkin yhtä suurta eli siis hyvin pientä, kuin suomalaisessakin: vain pari litraa henkeä kohti puhdasta alkoholia vuodessa ja nekin yleensä juhlissa.

Vasta neuvostokauden suhteellinen hyvinvointi mahdollisti alituisen ryyppäämisen ja tämä tapahtui suunnilleen samaan aikaan kuin Suomessakin. Syy sekä suomalaisten että venäläisten ja vaikkapa irlantilaisten maineeseen ympäripäissään riehuvina rähinöitsijöinä ei siis suinkaan löydy ryyppäämisen määrästä. Ehkäpä kyse pikemmin oli siitä, että kallisarvoista viinaa ei haluttu haaskata tarkoituksetta eli siis humalaa saamatta.

Venäläinen sananlasku sanookin: пиво без водки -денги на ветер! Jos litkit pelkkää olutta ilman viinaa, on se kuin kylväisit seteleitä tuuleen! Sivumennen sanoen: myös Saksassa snapsin ottamien oluen seuraksi on yhäkin osa vankkaa kansanperinnettä.

Ettei totuus unohtuisi, täytyy mainita vielä sekin, että suomalaisia pidettiin Venäjällä 1800-luvun lopulla suuresti raittiuteen taipuvaisena kansana, mikäli kirjallisuuteen on uskomista. Tämä saattaa kenties juontaa juurensa työväenliikkeen ns. juomalakkoliikkeestä.

Venäjällä muuten uskottiin, että valtio tahallaan juotti työtätekeviä luokkia haitatakseen luokkataistelua. Kapakathan olivat valtion monopolina ja totta tosiaan, tuon vähän juovan, mutta runsaslukuisen kansan viinavero oli valtion talouden keskeinen tukipylväs.

Ajatus valtion syyllisyydestä viinan tarjoajana tosin hieman ontuu sikäli, että kaiken järjen mukaan veron aiheuttama korotus viinan hintaan nimenomaan rajoitti kulutusta. Nythän tämä aletaan meillä jo ymmärtää.

Muuten, kaikki on tämän viinankin suhteen muuttunut ja muuttumassa. Engelsmannit ovat nykyään pahimpia humalassa räyhääjiä. Ranskalaiset ja etenkin italialaiset ovat vähentäneet viinin kulutusta ja Venäjällä latkitaan olutta kuin vettä.

Vielä kymmenen vuotta sitten olutpurkki kuului aamulla töihin menevän miehen ja jopa nuoren naisenkin kadulla nauttimaan aamiaiseen, mutta eipä kuulu enää. Muutos ja sen äkillisyys on yhtä hämmästyttävä kuin yhtäkkiä alkanut liikennekulttuurin muutos.

Venäläinen kunnioittaa nykyään autoilijana ollessaan jalankulkijaa, ei tupakoi ravintolassa eikä juo olutta kadulla. Vodka jää kutsuilla laseihin, ellei maljapuheita pidetä. Mihin tämä kaikki johtaa?

Jokainen ymmärtää, että viinassa piilee tuhon siemen. Kaikki eivät tosin asiasta välitä. Joka tapauksessa rajoitukset alkoholin käytössä kuuluvat jokaisen sivistysvaltion oikeuksiin ja velvollisuuksiin. Ranska on hyvä esimerkki. Se, joka luulee, että alkoholi virtaa siellä ilman mitään esteitä, menköön itse katsomaan.

Luultavasti jotkut kansat ovat huonompia kestämään alkoholia kuin toiset. Amerikassa oli kapakoiden ovilla joskus sata vuotta sitten kylttejä, joissa kiellettiin asiointi intiaaneilta ja suomalaisilta. Intiaanireservaatteihin on alkoholin vienti yhä ankarasti kiellettyä.

Onko tämä oikein? Onko tämä tasa-arvoista? Eipä tietenkään eikä sen pidäkään olla, ainakaan sikäli kuin asia koskee intiaaneja. Tämä on toki vain henkilökohtainen mielipiteeni.

Humalaa on monenlaista ja jokaiselle löytyy omansa. Mutta jos viina pääsee yhteisössä rengin sijasta herraksi, on piru merrassa. Kyseessä saattaa olla kansan fyysinen säilyminen. Suomalaiset on lepsu valtiovaltamme pitänyt politiikallaan lähellä vaaravyöhykettä, venäläiset vielä hiljattain olivat jo osittain kuilun sisällä ja erinäiset alkuasukasheimot tiettävästi keskittyvät tänäkin päivänä tuhoamaan itseään viinalla.